Paikan henki

GENUS LOCI

Unohtumaton puu

Helsingin linja-auto-aseman nurkalla on kasvoi vanha

paju, piilipuu, joka jo vuonna 1924 haluttiin suojella

ja jättää paikoilleen, vaikka liikenteellisesti se oli hankalasti

sijoittunut. Kun vanha paju kaatui talvimyrskyssä

joulukuussa 2003, suru kaupunkilaisten kesken oli

suuri. Sen toivottiin versovan kannostaan, pajuthan ovat

sitkeitä puita, mutta uudenvuoden yönä joku tyhmyri

sytytti sen palamaan eikä se enää versonnut.

Helsingin kaupungin rakennusvirasto on kerännyt

tarinoita ihmisten elämästä ja tästä unohtumattomasta

piilipuusta. Se on ollut kohtaamispaikka, jonka juurella

on tavattu; se on ollut maamerkki, joka on jäsentänyt

kaupunkia muualta tulleille; se on ollut mukana viime

sodan pommituksissa. Kertomukset vanhasta piilipuusta

liittyvät monen helsinkiläisen ja pääkaupungissa kävijän

elämään. Samankaltaisia kertomuksia on muiltakin

paikkakunnilta.

Helsingin kaupungin Rakennusviraston juhlajulkaisussa

vuodelta 2003 “Näkyvää työtä – ja vähän näkymätöntäkin“

Pertti Mustonen kirjoittaa näin:

“Helsingin kuuluisin puu on elänyt Lasipalatsin ja Hankkijan

talon välissä Salomonkadun päässä Paasikiven aukiolla.

Sen juurien yli kohisee Mannerheimintie. Puun nuoruudessa

vieressä liplattivat Kluuvinlahden rantavedet.

Se on vanha piilipuu eli salava, pajun sukulainen ja Helsingin vanhin suojeltu puu. Sillä on ikätoveri, toinen salava, joka elää Kirjan puistikossa, Siltasaaren rannassa. Kaksi vanhaa, raihnaista, tuettua

ja paikkailtua rantapuuta!

Raihnaista ja rakasta! Kivikaupungin asukkaat rakastavat puita. Eniten helsinkiläiset

rakastavat vanhaa piilipuutaan keskellä kaupunkia, Kampin portilla.

Piilipuu on vanhan näköinen, räjähtäny tapaus, suorastaan ruma, pöhöttynyt,

paisunut maha, laihat oksat. Pahkainen, muhkurainen, halkeillut. Mutta rakas! Kun

tai jos se joskus kuolee, se tulee olemaan hirveätä.

No, ehkä vanha piilipuu ei koskaan kuole eikä kaadu. Puukirurgia tekee ihmeitä

ja samoin rakennusvirasto, puisto- ja metsäväki, viherkansa ja ympäristön tuottajat,

ihan kaikki!”

Suomessa on kaksikymmentäseitsemän kansallista perinnemaisemaa, ja

puut ovat keskeisessä asemassa monessa niistä. Perinnemaisemaksi julistaminen

ei vielä tee paikasta unohtumatonta, vaan siihen tarvitaan henkilökohtaisia,

merkityksellisiä muistoja, vuodenaikojen ja vuorokauden aikojen

vaihtelua, näkymiä ja tapahtumia, jotka ovat koskettaneet.

EPÄPAIKKA

Tunnistatko ja näetkö lähiympäristössäsi epäpaikan? Epäpaikalle on tyypillistä,

että se voisi yhtä hyvin olla missä tahansa muualla - siltä puuttuu tunnistettava

historia, identiteetti ja konteksti. Kasvottoman epäpaikan voi löytää ja kokea

rakennetussa ympäristössä; mitä suurempi kaupunki sitä enemmän epäpaikkoja.

Epäpaikat ovat rakennetun ympäristön ylijäämää. Niitä voivat olla esimerkiksi

merkitsemätön parkkipaikka, käyttämätön ullakko, rikkaruohottunut kukka-allas

tai hylätyn teollisuusrakennuksen piha. Epäpaikan voi myös kokea matkustaessaan

lento- ja rautatieasemilla tai laivaterminaalissa. Pelkkä erinomainen arkkitehtuuri

ei riitä luomaan edellytyksiä hyvälle ja toimivalle elinympäristölle. Epäpaikkojen

syntyyn vaikuttaa ennen kaikkea maankäytön ja liikenteen suunnittelun laatu

sekä kaavoituksen toimivuus, mutta tietysti myös rakennetun ympäristön ylläpito

ja hoito.

                            

MISSÄ KULJIN KERRAN

Lapsuuden kodit, pihat, koulut, kadut, puistot ja polut kulkevat muistoissamme

mukana. Leikkipaikat, mummolat ja kesämökit säilyvät yhtälailla muistoissa.

Muistamme paikan, jossa tapahtui jotain merkittävää. Muistamme tapahtuman,

johon liittyy voimakkaita tunteita, elämyksiä ja jännitystä. Erilaiset aistimukset,

kuten hajut, maut, äänet ja tuntemukset paikasta, liittyvät oleellisesti muistoihimme.

Menneisyytemme merkittävät paikat ovat osa henkilöhistoriaamme ja

identiteettiämme.

Tekstit liittyvät kuvataiteen lukiodiplomitehtäviin vuosilta 2005-2006, 2011-2012, 2011-2013. (www.edu.fi/lukiokoulutus/lukiodiplomit)